"Death is so easy, so smiling, so simple; and death is so dramatic, a final fuck-you to the world.”

Eilen yskin 2 kertaa pää wc-pöntössä. Yksi lusikallinen jogurttia, ja syöskyn suoraa päätä helvettiin! Muutenkin koko päivä oli yhtä tuskaa. Kun syömiset menee huonosti, koko päivä on pilalla. Olin niin laiskapaska etten mennyt edes uimaan vaikka tiedän että tällä viikolla en pääse sinne kuin 3 päivänä. Eli nyt tulee käytyä uimassa vain 2 päivänä tällä viikolla ja se on minulle iso katastrofi. Eilen oli enkun kuuntelu joka oli niin älyttömän vaikea että meni ihan perseelleen. Olen enkussa kympin oppilas, joten minulla oli aikalailla paremmat odotukset. Se niistä odotuksista sitten. Kävin kaupoilla ja katsoin itseäni jokaisesta vastaan tulevasta peilistä ja aina näytin vain läskimmältä ja läskimmältä. Illalla oli pilatestunti ja siellä on koko seinän peittävä peili. Siihen mennessä olin paisunut jo 100 kiloiseksi valaaksi ja pidättelin itkua koko tunnin.

Tänä aamuna sama olo jatkui. Vaaka näytti 55,3kg, eli aivan vitusti liikaa. Saan syyttää siitä vain itseäni. Nyt olen taas mennyt tämän päivän hedelmälinjalla mutta silti ahdistaa ihan kamalasti. Ja jotenkin on niin tyhjä olo kun olen täällä yksin kotona, tuntuu että koko ajan pitäis tehdä jotain, saada jotain valmiiksi, mutta ei musta ole mihinkään. Nytkin vaan istun tässä koneella. Kohta menen uimaan ja sieltä suoraan zumbatunnille. Sitäkin inhoan. Opettaja on natsi ja siitä on hauskuus kaukana. Silti pakotan itseni sinne tai muuten tunnen huonoa omatuntoa ja ahdistusta että olen taas ollut niin helvetin laiska.

Jostain syvältä sisältä taas nousee näitä synkkiä ajatuksia ja tunteita, joita yritän pidetellä. Tuntuu että tulen aina ja ikuisesti olemaan yksin, ulkopuolinen. En kuulu mihinkään. Tällä hetkellä tuntuu että vihaan kaikkia niin kutsuttuja kavereitani jotka tuijottavat vain omaa napaansa ja joille tupakka on elämän suurin nautinto. Ne valittaa ja valittaa, vaikka ne ei tiedä mitään oikeasta kärsimyksestä. Ne on niin saatanan sokeita!

Haluaisin vain muuttaa pois kotoa ja saada elämän ja syömisen ja kaikki järjestykseen. Täällä se ei onnistu koska ympärillä on liikaa kaikkea muistuttamassa kipeistä asioista. Ja kotona on kaapit täynnä ruokaa joka odottaa tulevansa oksennetuksi. Joka päivän mietin että haenko apua ja ajattelen että huomenna teen sen, huomenna uskallan. En kuitenkaan ikinä uskalla. Ja tällä hetkellä en jaksa edes uskoa että tulisin koskaan pääsemään tästä ruokahelvetistä eroon.

Älä astu ruohikolle paljain jaloin: puutarhani on sirpaleita täynnä

Miten mun mielialat voi vaihdella näin? Eilen oli taas sellainen päivä että tappakaa mut. Tänään olen ollut tosi energisellä päällä, jumppaillut ihan fiiliksissä katsoen Voicelta upea kroppaisten laulajien musiikkivideoita ja nauttinut nälän tunteesta. Enkä ole oksentanut! Pari kertaa on oksennus noussut suuhun mutta olen väkisin koittanut olla tekemättä sitä. Olen litkinyt litratolkulla vihreää teetä ja vettä. Päivällä söin hedelmäsalaattia ja omenan, äsken iltaruoaksi vähäsen pinaattikeittoa. Tänään en ole oikeastaan juurikaan miettinyt ruokaa. Viikonloppuna menee aina paremmin kun porukat on kotona. En tykkää syödä muiden nähden.

Paino oli tänä aamuna 54,5 kg. Aikaisemmin tällä viikolla näytti 2 aamuna 55 kg. Jospa se nyt alkaisi taas laskea... Tiedän että on pakko lopettaa oksentaminen. Sen takia aineenvaihduntani on niin sekaisin enkä voi laihtua ennen kuin pääsen siitä eroon. Bulimia lihottaa. Ennen en oksentanut kuin hyvin satunnaisesti ja silloin laihduin. Pakko lopettaa.

Lisäksi luin eilen artikkelin ( http://www.city.fi/artikkeli/Silkkoa+sis%E4lt%E4/716/?nosm=1 ) josta tuli ihan kamala olo. Siinä on siis juttua syömishäiriön seurauksista. Tajuntaani iski että tuo voi olla minun tulevaisuuteni jos jatkan näin. En mennyt tälläkään viikolla sinne terkkarille koska tuntui että minulla menee nyt ok, mutta eilen tuon luettuani ajattelin, että ketä mä oikein huijaan? Ja tuli sellainen olo että voisinpa parantua tästä. Mutta suurin pelkoni on että jos haen apua, jos parantuisin niin alkaisin tietenkin lihoa normaalista syömisestä. Ja sitä en halua. Olen sen kerran kokenut ja seurauksena on tämä yletön oksentaminen joka tekee minusta hyvin onnettoman.

Tämän päivän huimia saavutuksia:
~ teki mieli syödä leipää mutta sen sijaan söin porkkanan
~ kävin lenkillä -14 asteen pakkasessa ja jopa juoksin osan matkaa (juoksu ei ole mun juttu)
~ jumppasin hiki päässä paikat kipeiksi
~ sain kerrankin venyteltyä kunnolla
~ ja latasin vihdoin mp3:een uusia kappaleita. lady gaga rokkaa.

Otin tänään pitkästä aikaa mittaustuloksia. Reidet oli ilokseni kaventunut 0,5cm. Vyötärökin oli 59 cm vaikka mittasin aamupalan jälkeen, vatsa turvonneena. Miksi vaaka silti näyttää enemmän? Jouluna en lihonut vaikka söin suklaatakin mutta nyt kun taas tosissaan yrittää niin vaa'an viisari kallistuu vain ylöspäin...

Pari omaa kuvaa. Tuosta kropasta kun saisi 8 kg pois niin alkaisi näyttää hyvältä...

"Veteen vajoavat kaikki ajatukseni,

joita ei kukaan ole nähnyt,

joita en uskalla näyttää kenellekään.

Vesi on salaisuuksia täynnä."

I'm not there yet, but I'm closer than I was yesterday

Kummalliset kalat liukuvat syvyydessä,
tuntemattomat kukat loistavat rannalla;
olen nähnyt punaista ja keltaista ja kaikki toiset värit -
mutta ihana meri on vaarallisin nähdä,
se herättää tulevien seikkailujen janon:
mitä on tapahtunut sadussa, on tapahtuva minullekin.

Huomenna on äikän tekstitaidonkoe. Aloitin eilen lukemaan... pari sivua luettu. Ei tuu taas opiskelusta mitään... tätä menoa olen vielä ensi vuonna täällä kirjoittamassa.

Kävin aamulla ylimääräisellä pilatestunnilla, iltapäivällä kuntosali+uinti ja nyt illalla olisi vielä tanssitunti, mutta en jaksaisi mennä. Ja kun on ne kokeetkin ja pitäisi lukea. Harmittaa kun oon jättänyt tanssin niin usein väliin ja ens viikollakaan ei pääse kun on penkkarit.

Eilen meni oksentamiseksi, kalorit jäi kuitenkin alle 1000. Oksensin 3 kertaa. Tänään on mennyt paremmin ja olen syönyt vain hedelmiä ja kasviksia. Paino ei taas suostu laskemaan.

Sain tänään pienen inhotusläskikohtauksen kun katsoin reisini peilistä. V*ttu että ne on isot!




Nyt on suht hyvä olo kun rehkin salilla ja uimassa. Puhuin tunnin puhelimessa maailman ihanimman ihmisen kanssa <3>

Ei kai tässä muuta, kiirettä pitää, ens viikolla menee kaikki aika koulujuttuihin. On enkun kuuntelu, penkkarit, potkijaiset ja abiristeily. Kauhulla odotan laivan seisovaa pöytää...

When my ribs show so will my smile

Helmikuun horoskooppini:

Oinaalle helmikuu on parhaimmillaan täyttä toimintaa ja uusien ideoiden katkeamatonta virtaa, joka saattaa johtaa aivan uskomattomiin tuloksiin nopealla aikataululla. Jotta tulokset tosiaan olisivat näin loistavia, tulee sinun uskaltaa puuttua välittömästi jokaiseen ongelmia aiheuttaneeseen tilanteeseen elämässäsi. Tämän hetken energia kohdistuu terävimmillään juurikin kaikkiin elämääsi korjaaviin ja uudistaviin kohteisiin. Suunnan saat selville kuuntelemalla itseäsi, sillä jokainen oikaisua vaativa juttu tuntuu tämän kuun aikana niin raskaalta ja ahdistavalta, ettei sinulla pitäisi olla pienintäkään ongelmaa ymmärtää, mihin korjaustoimet on aiheellista kohdistaa.

Tää vois liittyä laihdutukseen :D

Mulla on nyt joku ihmeellinen tsemppi päällä. Syömiset on menneet hyvin. Lähinnä hedelmiä olen syönyt. Eilen n. 500kcal. Tänään en ole jaksanut laskea, mutta en ole edes ehtinyt syömään koska olen koko päivän tehnyt niin tarmokkaasti ystävänpäiväkortteja :) Varmaan tämä yhtäkkinen ruokahaluttomuus johtuu siitä että bulimikko siskoni on viettämässä viikonloppua kotona. En pysty syömään hänen seurassaan. Pari yötä sitten näin painajaista siitä että mä olin meidän keittiössä ja söin ihan hirveästi pastaa kun siskoni katseli ja nautti siitä.
Olen huomannut että aina kun siskoni on kotona, äiti on jotenkin aivan eri ihminen. Se nauraa ja höpöttää koko ajan. Ja minä lakkaan olemasta. On vain siskoni ja hän ja he tekevät kaikkea yhdessä. Äiti ostelee siskolleni tavaroita ihan tuosta vaan. Minä saan pyytämällä pyytää häntä ostamaan minulle jotain. Ja esimerkiksi tänään äiti laittoi siskolleni kotona hiusvärin (hän on kampaaja) vaikka ei ikinä suostu laittamaan minulle väriä kotona tai vapaapäivänä, koska "ei jaksa". Tänään kysyin voisiko hän laittaa minulle ajan värjäykseen ja heti äiti sanoi että "vastahan sun hiukset värjättiin".
Tiedän että nää on pieniä asioita, mutta pienestä purosta kasvaa iso virta.... Musta tuntuu että mun äiti ei rakasta mua. Olen tuntenut näin niin kauan kuin muistan. Ihan kuin olisin hänelle jokin ikävä velvollisuus, pelkkä taakka. Heillä on siskoni kanssa syvällinen suhde ja he puhuvat asioista joista en voisi kuvitellakaan itse puhuvani äidin kanssa. Esimerkiksi siskoni bulimiasta josta kerroin äidilleni. Ja he ovat myös juorunneet minun syömisistäni tai syömättömyydestäni, laihdutuksestani ja sanoneet isovanhemmilleni ja tädilleni että minulla on anoreksia! Tämä tapahtui siis kaksi vuotta sitten. Olen vieläkin katkera.
He ovat tehneet minusta sairaamman kuin oikeasti olen. Voisin jatkaa loputtomiin sitä listaa miten he ovat loukanneet ja saaneet minut itkemään ja viiltelemään ja tuntemaan itseni vähäpätöiseksi... He ovat juorunneet asioistani, "sairaudestani", selkäni takana, jopa kuukautisistani (joita minulla ei ole) ovat puhuneet keskenään! Ja tästä kaikesta tekee niin kieroa se että siskoni on itse ikuinen laihduttaja ja bulimikko! Hän kääntää kaiken negatiivisen huomion minuun jotta itse voi rauhassa oksentaa ja vittu vaikka mitä.
Tänään joka ikinen kerta syömisen jälkeen se on kadoannut vessaan. Vetäisi edes sen pöntön vittu kunnolla ettei tarvitse aina katsella sen sisuskaluja siellä pohjalla. Ja vituttaa että se on oksentanut vasta puoli vuotta ja osaa oksentaa niin äänettömästi eikä sitä näe sen naamasta. En olisi varmaan ikinä huomannut jos se ei aina jättäisi sellaiset roiskeet pönttöön. Mä voisin oikeasti jauhaa paskaa siitä vaikka kuinka paljon koska mua vituttaa niin helvetisti ja mä tunnen niin paljon vihaa sitä kohtaan. Nytkin meinaa pää räjähtää kun se nakertaa niin kovaan ääneen porkkanaa tossa parin metrin päässä. Tekisi mieli huutaa että pidä vähän pienempää ääntä.
Luin yksi päivä siskoni päiväkirjaa ja sain selville ihme jutun: siskoni pitää minua thinspiraationaan! Se tuntuu vahtivan jokaista liikettäni ja kirjoittaa musta usein mikä todistaa siitä että sillä on joku saatanan ongelma mun syömisteni kanssa. Viime keväänä kun en edes laihduttanut vaan pikemminkin lihoin, se oli kirjoittanut että mä laihdutan ja jotain että "olkoon sitten niin tyhmä". Ja samaan aikaan itse laihduttaa! Se on niin vitun tekopyhä! Ja aikoinaan syytti minua oksentamisesta ja kailotti siitä vanhemmilleni, vaikka tuohon aikaan en siis oksentanut, koska minulla oli syömättömyysvaihe päällä. Kaikki tietysti uskoivat sen. Ja nyt se ämmä itse oksentaa ja kyttää minun syömistäni, liikkumistani, kaikkea. Arrggh.
Jotenkin tää kaikki saa mut vajoamaan syvemmälle syömättömyyteen mitä oikeastaan toivonkin. Mä haluan kadota pois koska musta tuntuu että kukaan ei sitä edes huomaisi eikä välittäisi. Toisaalta tekisi kuitenkin mieli kirkua, että kattokaa, mäkin oon olemassa! Ja että mulla on ihan vitun paha olo ja ettekö te nää kaikkea tätä vääryyttä? Kuihduttamalla itseni pieneksi toivon että mut huomattaisiin. Nyt inhottaa niin paljon siskoni oksentelu ettei tee itse yhtään mieli tehdä sitä. Eikä tee mieli syödä. Paino on vihdoin taas lähtenyt laskuun ja mä aion jatkaa tätä. Viimeinkin musta tuntuu että mä pystyn tähän.
Mä en todellakaan aio jäädä kotiin enää ensi kesäksi vaan muutan pois heti kun tilaisuus tulee. En kestä kahta kuukautta samassa talossa siskoni kanssa. Kaikki on niin tekopyhää paskaa. Tulipahan vuodatus, mutta just nyt tekis mieli kuristaa joku.

Tässä muuten yksi kuva minusta. Selästä, koska muualla on liikaa läskiä...eikä tuossakaan näy selkäranka selvästi.

'Mommy, why is there always a fat girl in my mirror?'
'Because you never stop shoveling food down your throat you fat fuck'

...and then I think, if I slit my wrists and drained all the blood out, would I lose one pound or two?

Kiitos ihanista ja kannustavista kommenteista <3

Ahdistaa. Olen kotona kipeänä ja turha olo kun ei voi mennä uimaan eikä mitään. Tuntuu että vain istun kotona lihomassa. Tänään on mennyt kai ihan hyvin syömisen suhteen. En ole oksentanut. Olen syönyt lähes kuin normaalit ihmiset, aamupala, lounas. Tosin minun lounaani oli porkkanoita.

Tänään olisi terveydenhoitajalla klo.14-15 lukiolaisten vastaanotto. En uskalla mennä sinne. Tästä on niin vaikea puhua kenellekään. Miksi avunhakemiseen on niin iso kynnys? Olen kovasti koittanut syödä ja elää normaalisti ja ennen kaikkea olla oksentamatta. Jos tämä ei kuitenkaan toimi, menen ensi viikon tiistaina sinne terkkarille. Annan nyt itselleni tämän viikon aikaa yrittää... Ehkä elämä tästä helpottuisi kun ei ole enää koulua ja voin yrittää levätä.

No, it's not a real smile.
But you would never guess.
Honestly, I don't think she even knows what happy is anymore...

The weakness inside me keeps reminding me I am nothing...

Mä olen vakavasti alkanut harkita hoitoon hakeutumista. En mä voi elää näin, tää tappaa mut. Mä tunnen itseni jatkuvasti niin väsyneeksi ja voimattomaksi enkä saa elämää minkäänlaiseen järjestykseen. Elämä on pelkkää kaaosta eikä mulla enää ole edes halua elää. En jaksa enkä kykene omin voimin katkaisemaan tätä kierrettä. En pysty enää syömään lähes mitään oksentamatta, kaikki vain tulee ulos. Mä haluan pois tästä. Tää ei ole mitään elämää...tunnen itseni puolikuolleeksi.

Haluaisin niin kovin puhua jollekulle, että joku auttaisi mut ulos tästä. En tiedä olisiko mulla pokkaa mennä huomenna terkkarille. Mitä edes sanoisin? "Hei, minulla taitaa olla bulimia..." Ja mitä jos ne sanoo että ei ole, koska en ahmi? Jos mä hakisin apua, pelkään että vanhemmat saisi tietää siitä. En halua aiheuttaa heille huolta. Ja jos ne tietäisi miten huonossa kunnossa todella olen, ne ei päästäisi mua muuttamaan omilleen. Mutta mun on pakko päästä täältä pois. Luulen että voisin jopa tervehtyä jos pääsisin pois kotoa.


Huomenna on viimeinen koulupäivä. Pelottaa. Pelottaa olla kotona, mitä jos vain jään sängyn pohjalle makaamaan ja syön yksinäisyyteen ja tylsyyteen? En olisi koulussa jaksanut enää kauempaa ollakaan. Mun pitäisi nyt ottaa itseä niskasta kiinni ja alkaa lukea kirjoituksiin, mutta olen liian uupunut sairauteni takia. En saa tehtyä edes kuvataiteen töitäni vaikka olen aina rakastanut sitä aineitta.

Suunnittelin että alan syömään vain hedelmiä/vihanneksia/marjoja. Samaa mitä silloin kun viimeeksi sain painon tippumaan 48 kiloon. Haluan puhdistaa elimistöni kaikesta liasta ja kuonasta. Ja toiseksi, hedelmiä ei tarvitse oksentaa. Ellei ne tule väkisin ylös...

Just breathe

Musta tulee penkkareissa geisha. Ostinin kimonon ja mustat pitkät hiukset.

Mun mielialat vaihtelee koko ajan. Välillä ryven jossain syvyyksissä, yhtäkkiä olen intoa täynnä pistämässä elämääni järjestykseen ja sitten hetkessä vajoan takaisin pimeyteen... Keskiviikko oli kamala päivä. Kaikki meni päin helvettiä. Sydän hyppäsi kun tajusin että isä oli ehkä nähnyt sängylle unohtamani sh-runon jonka olin tulostanut, mutta ei siitä välttämättä osaa päätellä mistä se kertoo... Toivon ettei se lukenut sitä. Eilen mulla oli yhtäkkiä tosi hyvä fiilis, ei tehnyt mieli syödä ja sain käytyä salilla+uimassa, juttelemassa opinto-ohjaajan luona ja hoideltua asioita. Hyvä mieli katosi viimeistään iltaan menessä koska äiti ei suostunut viemään mua tanssitunnille (sillä oli niin 'kylmä'..) joka oli siis vasta klo.19 illalla. Jäin siis kotiin ja kaikki oli taas huonosti. Tunsin huonoa omatuntoa. Päätin tehdä jotain miljoonasta koulujutuistani mutta en taaskaan saanut mitään aikaiseksi. Miks kaikki kaatuu taas niskaan? Mun syömiset on yhtä kaaosta, mä en tiedä kaloreita koska mä oksennan ja oksennan ja mua ällöttää. Kurkku on jatkuvasti kipeä, vatsa turvonnut ja sekaisin. Kaikki tää paha olo kumpuaa yhdestä yksinkertaisesta asiasta, kaikki mikä mun elämässä on vialla johtuu siitä: MÄ OLEN LÄSKI.
Musta ei koskaan tule onnellista jos en pääse takaisin 48kg, mä haluan taas olla se ilmalla elävä, hentoinen tyttö. Miksi mä annoin sen tytön kadota? Se on piilossa läskin alla. Ikävöin törröttäviä lantioluita, tyhjää vatsaa, vaa'an pienenevää lukemaa ja kevyitä päiviä... Miksi musta ei ole siihen enää, miten vitussa mä annoin asioiden luisua tähän pisteen? Musta on tullut ällöttävä, likainen bulimikko. Hävettää.

ps. Isukki osti mulle monta pussia penkkarikarkkeja. Jos yksikin niistä aukeaa ennen 18.päivää, mä oon silloin 5kg lihavampi.