The real deprivation is never being thin!

Sori enpä ole tänne juuri kirjoitellut. Kaikki kun on vähän mitäänsanomatonta nyt. En laihdu, läskit on ja pysyy vaikka miten yrittäisi. Oksentamista ei pysty lopettamaan. Onneksi maanantaina on psykiatrille aika. Tiedä sitten auttaako se mitään, kokeillaan nyt kuitenkin...

Yo-kirjoitukset on ohi ja elän jossain ihme tyhjiössä ja mietin että mitähän sitä nyt tekisi. Eilen olin työhaastattelussa ja sain paikan, mutta kyseessä on melko paska työ joten en tiedä kuinka pitkään jaksan siellä. Onneksi yksi kaveri on myös tulossa sinne.

Vituttaa koska tänään olisi pitänyt lähteä baariin juhlimaan mutta ei siitä tullutkaan mitään. Olisin kaivannut välillä jotain irtiottoa, ajatusten nollausta... Tänään menen kuitenkin kaupungille entisen parhaan ystäväni kanssa johon meni vuosi sitten välit poikki, mutta nyt ollaan taas jonkinlaisissa väleissä... hän on kyllä muuttunut ihan kamalasti. Tuntuu ettäse olis koko ajan kännissä tai jotain, selittää ihan ihme juttuja ja saattaa yhtäkkiä halata tai nostaa ilmaan (mua se ei kyllä jaksanut kun viimeeksi yritti!).

Masentaa ja ahdistaa ja päivät menee kaloreita/ruokaa/läskejäni miettiessä ja peilin edessä pyöriessä, pakotan itseni raahautumaan lenkille, uimaan tai kuntosalille, mutta on niin turhauttavaa lähteä koska mitään tuloksia ei synny!!! MÄ EN LAIHDU. En tiedä mitä vittua tekisin, mikä on vialla, itkettää vaan koska en kestä elää tässä ruumissa. Ja mun vartalo estää mua olemasta onnellinen ja saavuttamasta unelmiani, se pilaa mun elämän!! Haluan eroon tästä läskivuoresta joka peittää siroja luita ja hautaa ja hukuttaa mut alleen ja tekee musta erittäin onnettoman ja surullisen.

"Beauty is only skin deep, but ugly goes clear to the bone. "

Ensinnäkin, en ole pystynyt lopettamaan oksentamista. Syöminen vain on niin ahdistavaa, että vaikka ei söisikään paljon, tulee helpottunut olo kun saa osan pois sisästään. Oksentaminen on minulle aivan liian helppoa. Kerrankin kun olen hyvä jossain asiassa, miksi sen pitää olla tällainen.

Sain tänään kirjeen psykiatrian poliklinikalta. Kävin terkkarilla 3 viikkoa sitten jolloin minulle sanottiin että saan ajan 2 viikon päästä. Nyt se aika on vasta 29.päivä. Kaksi viikkoa. En tiedä enää haluanko tätä, haluanko oikeastaan apua. Ainoa asia mikä voisi nyt lievittää ahdistustani olisi muutto omaan kämppään. Haluan kauas, kauas pois täältä. Olen alkanut ajatella etten halua olla enää tekemisissä nykyisten "kavereideni" kanssa. En usko että he juurikaan välittävät minusta. Nyt haluaisin vain päästä aloittamaan omaa elämää, sellaista elämää jota todella haluan elää. Vihaan tätä paikkaa, vihaan asua kotona, vihaan kaikkea täällä. Haluan unohtaa kaiken entiseen elämääni liittyvän ja aloittaa puhtaalta pöydältä. En jaksa vihata itseäni.

Olen alkanut katsella asuntoja sekä työpaikkoja Helsingistä. Tiedän että isä loukkaantuu kun saa kuulla suunnitelmistani. Tiedän ettei se halua että muutan pois kotoa opiskelemaan, saati sitten että muuttaisin jo parin kuukauden päästä. Mutta enhän mä voi elää elämääni muitten mukaan, tehdä aina muiden mieliksi. Kuolen jo melkein kun pelkästään ajattelen niitä loputtoman pitkiä ja tylsiä kesäpäiviä jotka joutuisin vielä viettämään kotona. Tulisin hulluksi. Tuntuu että elämä vaan valuu hukkaan jos jään tänne. Silti en halua pahoittaa vanhempieni mieltä. Mun on nyt vaan tehtävä niinkuin on itselleni parhaaksi, vaikka ne ei sitä tajuaisikaan.

Ja oma kämppä ja itsenäinen elämä kiehtoo tietysti myös siksi että kukaan ei olisi vahtimassa syömisiä tai syömättä jättämistä... Eikä kieltämässä urheilua. Saisi tehdä just niinkuin itseä huvittaa. Tein tälle viikolle kalorisuunnitelman ja rangaistukset määrän ylittämisestä. Tänään 500 kcal, huomenna 300. Tänään pitäisi onnistua helposti koska nyt olen menossa uimaan ja illalla pilatekseen joten enpä ole kotona mussuttamassa.

Dead

Olen liian väsynyt ajattelemaan tai tekemään mitään. Lopen uupunut. En jaksa taistella tätä sairautta vastaan. En jaksa lukea kirjoituksiin. En jaksa elää. En nyt edes tiedä mitä kirjoittaisin... elämäni on kamalassa umpikujassa enkä tiedä miten täältä pääsee pois. Ehkä ei pääsekään. Ehkä toivoa ei ole. Kuolema tuntuisi helpotukselta.

On aina yhtä kamalaa kun peiliin katsoessa päähän iskee se sydäntä puristava ajatus: minä olen läski. On kamalaa vihata itseään, kaikkea itsessään, joka solullaan, koko sydämensä pohjasta. Tällä hetkellä ainoat tunteet joita pystyn tuntemaan ovat viha, epätoivo ja ahdistus. Vihaan itseäni niin kiihkeästi että tuhoan itseni. Elämä tässä kehossa on ahdistavaa helvettiä enkä pääse sitä pakoon. En vain kestä olla itsessäni. Peiliin katsominen tuntuu sietämättömältä, koska se mitä siellä näen, on jotain rumaa, löysää, pehmeää, oksettavaa. Peilikuvan tuijottelu monta tuntia päivässä on hyvää itsekidutusta. En tiedä onko minusta enää kirjoittamaan tätä blogiakaan. En halua kirjoittaa pelkistä epäonnistumisista. En jaksa uskoa että asiat edes muuttuisivat paremmaksi...

"It's only after you've lost everything...that you're free to do anything."

Tiedän etten voi tehdä tätä enää. Oksentaa. Syödä. Tänään oli tarkoitus syödä "terveellisesti, normaalisti, kaloreita laskematta". Kaloreita oli vähän mahdotonkin laskea koska kaikki meni siihen pisteeseen että koko päivä oli ahmimis-oksentamiskierrettä. Ei näin olisi käynyt jos en olisi ollut yksin kotona. Söin ihan järkyttävät määrät ruokaa ja viimeisiä suklaakonvehteja vetäessä oli jo sellainen olo että loppuisipa tämä ruoka jo, en kykene enää. Jotenkin mulla oli koko ajan sellainen levollinen olo, ei sitä rintaa puristavaa paniikkia jota yleensä tuossa tilanteessa koen. Tiesin että voin oksentaa, tiesin että kaikki tulee pian ulos.

Kumarrun wc-pöntön ylle, siistissä järjestyksessä kuin itsestään ulos tulevat ensin suklaakonvehdit, sitten pulla, leipä, jogurtti, jäätelö, lopuksi 3 tuntia aiemmin syömäni aamupala. Pesen pöntön, katson ettei lattialle ole roiskunut mitään, huuhtelen suun ensin vedellä, sitten maidolla happojen neutraloimiseksi. Purkka suuhun. Heitän pari kassillista ruokaa roskikseen. Siivoan jäljet keittiöstä. Puolen tunnin päästä pesen hampaat ennen kuin lähden kavereiden kanssa elokuviin. Seuraavan kerran syön 6 tunnin päästä illalla. Ensin ihan maltillisesti. Aion ottaa pakastimesta herneitä kun huomaan jäätelöpaketin. Mistä ihmeestä se on sinne tullut ja miksi en ole aiemmin huomannut sitä? Päätän "hiukan maistaa" sitä koska huomenna en enää voi. Mutta en pysty lopettamaan ja kaikki alkaa alusta. Syön, käyn tyhjentäytymässä ja sama toistuu pari kertaa. Lopulta olen täysin uupunut kun vanhemmat illalla tulevat kotiin mutta oksennan vielä suihkussa jos jotain olisi jäänyt sisälle. Olo on pöhöttynyt ja eltaantunut, etova.

En muista milloin viimeeksi olisin saanut oikean ahmimiskohtauksen, ei sellaisen kuin yleensä että voi kamala, söin liikaa jogurttia, nyt tulee yrjö. Menen huomenna hammaslääkäriin ja kovia kokenut purukalustoni hoidetaan vihdoin kuntoon. Tiedän etten voi sen jälkeen enää oksentaa. Ensin viikolla pääsen hoitoon. Tänään tajusin että olen luopumassa tästä, olen luopumassa sairaudestani. Joten jollain tavalla halusin kai hyvästellä sen. Toteuttaa tuon kammottavan rituaalin toivottavasti viimeisen kerran elämässäni. Kuinka voin olla varma etten enää oksenna vaikka tiedänkin sen pilaavan taas hampaani? En voikaan, mutta tiedän että olen aivan hemmetin kyllästynyt tähän sairauteen ja minulla on parempi motivaatio parantua kuin koskaan. Mutta en ole lopettamassa laihduttamista. Vaihdan vain taktiikkaa. Käännyn kohti syömättömyyden levollisuutta, hiljaisuutta. Tämä viikko on jo mennyt hyvin, joka päivä alle 800kcal.