"Death is so easy, so smiling, so simple; and death is so dramatic, a final fuck-you to the world.”

Eilen yskin 2 kertaa pää wc-pöntössä. Yksi lusikallinen jogurttia, ja syöskyn suoraa päätä helvettiin! Muutenkin koko päivä oli yhtä tuskaa. Kun syömiset menee huonosti, koko päivä on pilalla. Olin niin laiskapaska etten mennyt edes uimaan vaikka tiedän että tällä viikolla en pääse sinne kuin 3 päivänä. Eli nyt tulee käytyä uimassa vain 2 päivänä tällä viikolla ja se on minulle iso katastrofi. Eilen oli enkun kuuntelu joka oli niin älyttömän vaikea että meni ihan perseelleen. Olen enkussa kympin oppilas, joten minulla oli aikalailla paremmat odotukset. Se niistä odotuksista sitten. Kävin kaupoilla ja katsoin itseäni jokaisesta vastaan tulevasta peilistä ja aina näytin vain läskimmältä ja läskimmältä. Illalla oli pilatestunti ja siellä on koko seinän peittävä peili. Siihen mennessä olin paisunut jo 100 kiloiseksi valaaksi ja pidättelin itkua koko tunnin.

Tänä aamuna sama olo jatkui. Vaaka näytti 55,3kg, eli aivan vitusti liikaa. Saan syyttää siitä vain itseäni. Nyt olen taas mennyt tämän päivän hedelmälinjalla mutta silti ahdistaa ihan kamalasti. Ja jotenkin on niin tyhjä olo kun olen täällä yksin kotona, tuntuu että koko ajan pitäis tehdä jotain, saada jotain valmiiksi, mutta ei musta ole mihinkään. Nytkin vaan istun tässä koneella. Kohta menen uimaan ja sieltä suoraan zumbatunnille. Sitäkin inhoan. Opettaja on natsi ja siitä on hauskuus kaukana. Silti pakotan itseni sinne tai muuten tunnen huonoa omatuntoa ja ahdistusta että olen taas ollut niin helvetin laiska.

Jostain syvältä sisältä taas nousee näitä synkkiä ajatuksia ja tunteita, joita yritän pidetellä. Tuntuu että tulen aina ja ikuisesti olemaan yksin, ulkopuolinen. En kuulu mihinkään. Tällä hetkellä tuntuu että vihaan kaikkia niin kutsuttuja kavereitani jotka tuijottavat vain omaa napaansa ja joille tupakka on elämän suurin nautinto. Ne valittaa ja valittaa, vaikka ne ei tiedä mitään oikeasta kärsimyksestä. Ne on niin saatanan sokeita!

Haluaisin vain muuttaa pois kotoa ja saada elämän ja syömisen ja kaikki järjestykseen. Täällä se ei onnistu koska ympärillä on liikaa kaikkea muistuttamassa kipeistä asioista. Ja kotona on kaapit täynnä ruokaa joka odottaa tulevansa oksennetuksi. Joka päivän mietin että haenko apua ja ajattelen että huomenna teen sen, huomenna uskallan. En kuitenkaan ikinä uskalla. Ja tällä hetkellä en jaksa edes uskoa että tulisin koskaan pääsemään tästä ruokahelvetistä eroon.